 |
|
                
|
Ihmisten toiminta perustuu nykyisin vaihdantaan. Ihmiset ja kansakunnat erikoistuvat tietyille aloille. Ne myyvät osaamistaan ja tuotantoaan markkinoilla ja ostavat saamillaan tuloilla, mitä tarvitsevat. Erikoistumista ja vaihdantaan perustellaan taloustieteessä usein ns. suhteellisen edun periaatteella, jonka kehitti englantilainen David Ricardo 1800-luvulla.
Suhteellisen edun periaatteen mukaan jokainen maa erikoistuu tuottamaan ja viemään niitä hyödykkeitä, joiden tuotannossa maa on tehokkaimmillaan. Vastaavasti maa tuo niitä hyödykkeitä ulkomailta, joiden tuotantoon maalla on huonot edellytykset. Kansainvälinen työnjako syntyy siis, vaikka yhden maan tuottajat pystyisivät tuottamaan kaikkia hyödykkeitä pienemmillä kustannuksilla kuin muiden maiden tuottajat. Se erikoistuisi tuottamaan niitä hyödykkeitä, joissa sen etu on suurin, koska tällöin sen tuottajat voisivat saavuttaa suurimman mahdollisen hyödyn itselleen.
Esimerkki suhteellisesta edusta
Oletetaan, että Suomessa kaksi työntekijää tuottaa kumpikin neljä tonnia paperia (2 x 4 P) päivässä ja yksi työntekijä neljä autoa (4 A) päivässä. Oletetaan myös, että Ruotsissa kaksi työntekijää tuottaa kumpikin yhden tonnin paperia (2 x 1 P) päivässä ja yksi työntekijä kaksi (2 A) autoa päivässä. Näin todetaan, että suomalaiset työntekijät ovat tehokkaampia kuin ruotsalaiset. Suomalaisilla on ns. absoluuttinen etu sekä paperin että autojen tuotannossa.
Oletetaan, että kauppa ei käydä. Suomalaiset voivat tuottaa kolmella työntekijällä seuraavia tavarayhdistelmiä 12 P, 8 P + 4 A, 4 P + 8 A tai 12 A. Ruotsalaiset voivat tuottaa puolestaan seuraavat yhdistelmät 3 P, 2 P + 2 A, 1 P + 4 A tai 6 A.
Maat alkavat käydä kauppaa keskenään. Suomi erikoistuu paperiin, jossa se on Ruotsia suhteellisesti tehokkaampi, ja Ruotsi erikoistuu autoihin. Nyt suomalaiset tuottavat 12 P ja ruotsalaiset 6 A.
Hinnaksi muodostuu molemmille maille edullinen sääntö: Kolmella paperitonnilla voi ostaa neljä autoa. (Jos maat eivät kävisi kauppaa suomalaiset joutuisivat luopumaan neljästä paperitonnista saadakseen neljä autoa. Vastaavasti ruotsalaiset saisivat neljästä autosta luopumalla vain kaksi paperitonnia.)
Näin suomalaiset myyvät ruotsalaisille kolme paperitonnia ja saavat tilalle neljä autoa. Nyt suomalaisilla on käytössään 9 P + 4 A ja ruotsalaisilla vastaavasti 3 P + 2 A. Tilanne on parempi kuin tilanne ilman kauppaa, sillä suomalaisilla on käytössään yksi paperitonni enemmän ja ruotsalaisilla vastaavasti yksi auto enemmän.
Erikoistuminen ja vaihdanta johtavat siis molempien maiden osalta suurempaan tarpeiden tyydytykseen eli kulutukseen kuin ilman vaihdantaa olisi mahdollista.
Yleisimmin kilpailukyvystä puhuttaessa tarkoitetaan kansantalouksien ja etenkin niiden vientisektorien kilpailukykyä. Kilpailukyvyllä voidaan tarkoittaa myös kansakunnan kykyä luoda yrittäjyyttä ja houkutella yrityksiä ja työntekijöitä maahan. Luonnollisesti voidaan myös tarkastella yksittäisten yritysten ja tuotteiden kilpailukykyä suhteessa toisiin yrityksiin ja tuotteisiin.
Kilpailukykyinen elinkeinoelämä on hyvinvoinnin edellytys. Hyvinvointivaltion säilyttämisessä elintärkeää on pystyä luomaan vaurautta, jolla esimerkiksi koulutus-, terveys- ja sosiaalimenot maksetaan. Viime kädessä elinkeinoelämä on ainoa mahdollinen rahoittaja. Sekä yritysten että ennen kaikkea julkisen vallan onkin tehtävä viisaita päätöksiä, jotta maa säilyy houkuttelevana paikkana asua ja toimia.
Perinteinen näkemys kilpailukyvystä korostaa hyödykkeiden hintoja, joihin vaikuttavat tuotannontekijöiden hinnat, tuottavuus ja valuuttakurssit. Hintakilpailukyvyn keskeisen osan muodostavat työvoimakustannukset. Yrityksen kannalta työvoimakustannukset koostuvat työntekijöille tehdystä työajasta maksetuista palkoista (sis. loma-ajan palkat) sekä ns. välillisistä työvoimakustannuksista, joita ovat sairausajalta maksetut palkat sekä työeläke- ja sosiaalivakuutusmaksut. Myös esimerkiksi raaka-aineiden ja puolivalmisteiden, energian, investointitavaroiden ja rahoituksen hinnat vaikuttavat tuotteiden hintoihin.
Yritys voi laskea tuotteidensa hintoja, jos se kykenee tuottamaan samalla työntekijämäärällä samassa ajassa enemmän tuotteita. Yritys voi myös siirtää tuottavuuden paranemista palkkoihin ilman, että tuotteiden hintoja tarvitsisi nostaa. Tuottavuutta voidaan parantaa esimerkiksi tehokkaammilla koneilla sekä osaavilla ja motivoituneilla työntekijöillä. Avoimen sektorin eli vientiyritysten ja tuonnin kanssa kilpailevien yritysten työn tuottavuuden kasvu on Suomessa ollut viime vuosikymmenien aikana teollisuusmaiden nopeimpia Ruotsin ohella. Tuotannon kilpailukyvyn ja viennin kannalta tämä on ollut avaintekijä.
Työn tuottavuuden kasvu painottui 1990-luvun jälkipuoliskolla lähes yksinomaan sähkötekniselle toimialalle. Palvelualoista rahoitus ja vakuutus sekä posti- ja teleliikenne hyödynsivät nopeasti kehittyneen tieto- ja viestintäteknologian luomat mahdollisuudet tuottavuuden kasvuksi. Hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta tärkeää olisi pystyä parantamaan myös julkishallinnon, koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tuottavuutta. Näin verotuspaineet pysyisivät kurissa, mikä hillitsisi puolestaan työvoimakustannusten nousua myös avoimella sektorilla.
Taulukko 1.
Elektroniikka 16 %
Valuutan ulkoisella arvolla on esimerkiksi Suomessa ollut keskeinen vaikutus viennin kilpailukykyyn. Devalvoimalla valuuttaa eli heikentämällä valuutan ulkoista arvoa vientituotteiden hintaa ulkomaan valuutassa ilmaistuna voidaan laskea, vaikka markkinahinnat pysyisivät ennallaan. Euroopan talous- ja rahaliiton EMU:n jäsenenä devalvaatio on ollut poissuljettu vaihtoehto jo vuosia. Vaikka markkaa ei enää ole ja euroa ei hallinnollisesti devalvoitaisikaan, vaikuttaa euron arvon muutokset erityisesti suhteessa dollariin euroalueen yritysten kilpailukykyyn. Esimerkiksi euron taipaleen alkuvuosina 1999-2002 euro heikkeni selvästi suhteessa dollariin ja takasi suomalaisillekin yrityksille merkittävän kilpailuedun. Vuodenvaihteessa 2002-3 tapahtunut dollarin nopea heikkeneminen haittasi esimerkiksi suomalaisten metsäteollisuustuotteiden kilpailukykyä.
Toimintatehokkuutta ja yritysten kustannusten hallintaa voidaan parantaa yritysten materiaalihallintaa eli logistiikkaa kehittämällä. Tässä on viime aikoina tapahtunut merkittävää edistymistä tietotekniikan kehityksen ja sen soveltamisen ansiosta. Onnistuneessa logistiikkaketjussa ostot, kuljetukset ja varastointi optimoidaan kulloistenkin tarpeiden mukaisesti. Yleisenä periaatteena on, että tavaraa ei makaa varastoissa sitomassa yrityksen varoja ja aiheuttamassa korkotappioita. Tehokkaalla tuotannolla ja logistiikalla voidaan myös vähentää hävikkiä ja tuotteiden vanhenemisesta aiheutuvia kustannuksia.
Suhteellisilla yksikkötyökustannuksilla mitattu kilpailukyky on Suomessa 2000-luvun alussa noin 30 prosenttia pitkän aikavälin keskiarvon yläpuolella. Teollisuuden hinta- ja kustannuskilpailukyvyn kohentuminen on perustunut lähinnä sähköteknisen toimialan tuottavuuden voimakkaaseen nousuun. Monilla muilla teollisuuden toimialoilla kustannuskilpailukyky kohentui 1990-luvulla vain vähän.
Työn teettämisen kalleus on Suomessa EU-maiden keskitasoa. Työn hinta on selvästi halvinta Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa. Vastaavasti kalleinta työn teettäminen on Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa. Toimialoittain tilanne vaihtelee. Esimerkiksi paperiteollisuudessa Suomen palkkataso on EU-maiden korkein. Sähköteknisellä toimialalla tuntiansiot ovat keskimääräistä tasoa alemmat.
Kilpailutilanne yritysten sijainnista EU:ssa kiristyy vuonna 2004, jolloin muun muassa Baltian maiden on tarkoitus liittyä unioniin. Etenkin Viron matalan hintatason ja Suomea selvästi alempien työvoimakustannusten odotetaan kaventavan työvoimavaltaisten toimialojen toimintaedellytyksiä Suomessa.
Taulukko 2.
Ruotsi 28
Tuote ei mene kaupaksi halvallakaan, jos maailmalla ei ole kysyntää tuotteelle. Tärkeää on reaalisen kilpailukyvyn kehitys. Reaalisella kilpailukyvyllä tarkoitetaan yrityksen tai tuotteen ylivertaisuutta, joka mahdollistaa korkeamman myyntihinnan sekä siten myös paremmat palkat.
Reaalista kilpailukykyä parantaa muun muassa kokonaispalvelu, joka sisältää esimerkiksi tuotteen toimittamisen, asentamisen ja huollon. Erityisen tärkeitä ovat tuotteen laatu ja mahdolliset ylivoimaisuustekijät (kilpailijoilla ei ole esimerkiksi vastaavaa tuotetta), joiden aikaansaaminen edellyttää tuotekehitys- ja tutkimustyötä. Kilpailukykyä parantaa myös taitava markkinointiviestintä.
Kansantalouden tasolla reaalista kilpailukykyä luo useiden yritysten, tutkimuslaitosten, julkisen vallan ja kuluttajien kokonaisuus, joka mahdollistaa ja pakottaa yrityksen kehittämään toimintaansa ja tuotteitaan. Tällaista toisiaan täydentävien yritysten ryvästä ja sitä tukevia yhteiskunnan osia kutsutaan klusteriksi. Klusterissa kukin yritys keskittyy vahvimmalle alueelleen ja kehittää omia tuotteitaan. Yritykset hyödyntävät toiminnassaan tuki- ja lähialojen yrityksiä sekä vaativien kuluttajien näkemyksiä. Näin klusterissa syntyvien tuotteiden kilpailukykyä voidaan selvästi parantaa.
Suomessa selkein ja vahvin tällainen verkosto on metsäklusteri. Siihen kuuluvat metsäteollisuus (sahat, sellun ja paperin valmistus), koneteollisuus (hakkuukoneiden sekä sellu- ja paperikoneiden valmistus), elektroniikkateollisuus (automaatio ja prosessinohjaus), kemianteollisuus (kemialliset puolivalmisteet), metsätalous (hakkuujärjestelmät, metsänhoito) sekä palvelut (tutkimuslaboratoriot, konsulttipalvelut). Muita klustereita Suomessa on esimerkiksi viestintä- ja ympäristöteknologian alueilla.
Suomen kilpailukykyä ja innovaatiojärjestelmän toimivuutta on arvioitu useissa tutkimuksissa. IMD (Institute for Management Development) arvioi Suomen vuonna 2002 maailman toiseksi kilpailukykyisimmäksi maaksi heti Yhdysvaltojen jälkeen. Suomalaisen teknologisen infrastruktuurin IMD arvioi vuonna 2001 olevan kolmanneksi parhainta maailmassa Yhdysvaltojen ja Ruotsin jälkeen.
WEF (World Economic Forum) arvioi Suomen vuonna 2001 maailman kärkeen sekä nykytilaa että tulevaisuuden kasvunäkymiä kuvaavilla kilpailukykyindikaattoreillaan. Kasvukilpailukyvyllä viitataan talouden tulevaan kasvupotentiaaliin. Se mittaa talouden luovuutta ja innovatiivisuutta, rahoitusjärjestelmän toimivuutta ja talouden integraatiota muihin kansantalouksiin. Kasvukilpailukyvyssä kärkimaat Suomen lisäksi olivat Yhdysvallat, Kanada, Singapore, Australia, Norja, Taiwan, Alankomaat, Ruotsi ja Uusi-Seelanti.
Teknologian tasoa WEF mittaa teknologiaindeksillä. Tällä indikaattorilla mitattuna Suomi sijoittui myös kärkeen vuonna 2002. Suomen nostivat toiseksi tulleen Yhdysvaltojen edelle muun muassa Internetin käytön levinneisyys sekä väestön keskimääräistä parempi teknologinen osaaminen. Teknologiavertailussa Suomen ja Yhdysvaltojen jälkeen sijoittuivat Singapore, Ruotsi, Islanti, Kanada ja Iso-Britannia. Myös YK:n kehitysjärjestö UNDP on arvioinut Suomen teknologialtaan maailman kehittyneimmäksi maaksi.
IMD:n ja WEF:in kilpailukykyvertailut perustuvat tilastoihin ja kyselyihin. IMD:n vertailussa painottuvat tilastot ja WEF:n vertailussa kyselyaineistot. WEF:in ja IMD:n raportit täydentävät toisiaan ja antavat puutteistaan huolimatta yhdessä muun tiedon kanssa käsityksen Suomen kilpailukyvyn tasosta ja kehityksen suunnasta suhteessa muihin maihin. Menestystä kansainvälisissä vertailuissa pitää kuitenkin arvioida kriittisesti. Nämä vertailut eivät edusta absoluuttista totuutta, varsinkin kun ne perustuvat suurelta osin subjektiivisiin arvioihin. Maan kilpailukyky on vaikea ja monimutkainen asiakokonaisuus, jonka täsmällinen mittaaminen on mahdotonta. Tutkimusteknisistä ongelmista huolimatta voidaan uskoa, että Suomi on maailman kilpailukykyisimpiä maita ja kilpailukyky on parantunut huimasti vuodesta 1990.
Suomen vahvuuksia tulevaa hyvinvointia ajatellen ovat kansainvälisyys, telekommunikaatio- ja yleinen teknologiaosaaminen, korkeatasoinen infrastruktuuri sekä yhteiskunnan sujuva toiminta. Heikkouksina pidetään julkisen sektorin kokoa ja sen rahoitustarvetta varsinkin väestön eläköityessä nopeaan tahtiin sekä työmarkkinoiden juostamattomuutta.
Taulukko 3.
Talouskehitys
Yksityinen sektori
Julkinen sektori
Infrastruktuuri
Bruttokansantuote asukasta kohden voidaan esittää yhtälön avulla, joka tiivistää aineelliseen hyvinvointiin keskeisesti vaikuttavat tekijät.
tuotos/väestö = tuotos/työpanos x työpanos/työllinen x työlliset/väestö
Koko talouden tasolla hyvinvointia voidaan siis lisätä tekemällä työtä tehokkaammin, enemmän ja/tai useamman henkilön voimin. |